Archive of Our Own

“Oletko käynyt viime aikoina ehtoollisella, Will?” 

Hannibalin kysymys tuli yhtä tyynesti kuin kaikki muukin heidän keskusteluissaan. “En”, Will myönsi. “En ole käynyt ehtoollisella koskaan. Oletko itse?”

Hannibal sivuutti hänen kysymyksensä ja risti kätensä. “Uskovaisuuden vai mahdollisuuden puutteesta?”

Will päätti leikkiä mukana. “Molempien”, hän sanoi. “Isäni ei ollut koskaan kirkonmiehiä. Hän ei vienyt minua ehtoolliselle, enkä kasvanut uskossa.” Will empi hetken. “Sitä paitsi katolinen ehtoollinen on vain jonkinlainen runollistettu versio kannibalismista.”

Hymynkare nyki Hannibalin suupieliä. “Epäilen sitä, että Kristus ajatteli suoraan antropofagiaa tarjotessaan opetuslapsilleen leipää ja viiniä.”

Mitä sitten? Will ajatteli tympeästi. Ajatuksen ilmaisemisen sijaan hän tuhahti ja sanoi: “Sinäpä vasta katolilainen.”

Hannibal käänsi päätään vain hitusen, miltei moittien. “En ole kristitty.”

Will kurtisti kulmiaan. “Mutta olet silti käynyt ehtoollisella?”

Hannibal hymähti. “Äitini oli kotoisin Italiasta, joka on erittäin katolinen maa. Hän vei meidät sinne joskus kesäisin. Ehtoollinen kuului asiaan.”

“‘Meidät’?” Will toisti. Hänellä oli aavistus, keitä Hannibal tarkoitti. Kaiken jälkeenkään Will ei voinut vastustaa psykiatrin menneisyyden kaivamista hänestä. Jokin siinä lyhytikäisessä haavoittuvaisuudessa kiehtoi Williä. Hannibalin ihmispuvun saumat olivat yleensä niin tiukasti ommellut, että pieninkin vakonen oli kuin suuren luolan sisäänkäynti.

Hannibal vaikutti näkevän tämän laiskasti verhoillun kyseenalaistamisen lävitse, mutta ei maininnut asiasta muulla kuin katseellaan. “Minut ja Mischan”, hän kertoi. “Viini oli laimeaa ja ei erityisen maittavaa, mutta Mischan mielestä Kristuksen veri oli silti liian karvasta.” Will ajatteli hänen kenties muistelevan Mischan ilmettä,  kun hän maistoi viiniä ensimmäisen kerran. Will itse kuvitteli sen olleen ehkä jotenkin samankaltainen kuin hänen omansa, kun hän löysi vahingossa isänsä viskivaraston seitsenvuotiaana.

Mischan mainitsemisen jälkeen Hannibalin katse viipyi hetken jossakin pisteessä kaukana Willin takana. Hänen silmänsä olivat lasittuneet. Will oli lukenut ihmisiä tarpeeksi kyetäkseen sanomaan, että ilme kertoi suremisesta ja rakkaudesta. Keskittyminen palasi Hannibalin silmiin kuin kipinä. “Mutta en henkilökohtaisesti ole katolinen.”

“Mille jumalalle sitten rukoilet?” Will kysyi.

“En rukoile”, Hannibal sanoi kylmästi. “Luulin kertoneeni sen sinulle aikaisemmin.”

Nyt oli Willin vuoro sivuuttaa syytös. “En usko, että mikään jumala vastaanottaisi rukouksiasi”, hän sanoi terävästi.

Hannibal istui pitkään hiljaa joko etsiskellen vastausta tai jättäen sen tahallisesti sanomatta. “Haluaisitko nauttia ehtoollisen, Will?”

Will kohotti kulmakarvaansa. “Tapaamisemme on kesken”, hän huomautti. “Sitä paitsi en tiedä, onko Baltimoressa tai Virginiassa yhtäkään kirkkoa, joka ei vaadi kastetta tai kirkon jäsenyyttä osallistumista varten.” Pienen tauon jälkeen hän jatkoi: “Kaikista vähiten tiedän, haluanko edes olla osana toimitusta.” 

“Hidasta hieman”, Hannibal kehotti. “En sanonut mitään kirkkoon menemisestä.”

Will antoi itselleen aikaa ymmärtää, mitä tohtori tarkoitti. Hän naurahti. “Mitä, ajattelitko vai kotiehtoollista?”

“Jotakin sen tapaista”, Hannibal vastasi. “Se on askel lähemmäs pyhyyttä ja puhtautta.”

Will veti syvään henkeä. “Minusta tuntuu, että tässä vaiheessa kummankin toivominen olisi tekopyhää”, hän sanoi ja jatkoi: “Kumpikaan ei taida olla enää tavoitettavissani.” Hannibal katsoi häntä uteliaasti vartoen yhä selkeää vastausta. “Hyvä on.”

“Valitsit viisaasti”, Hannibal vakuutti hänelle noustuaan ylös tuolilta.

“Onko sinulla edes valtuuksia jakaa ehtoollista?” Will tajusi kysyä.

Hannibal hymähti hiljaa. “Luuletko, että Jumala suo seuraajilleen valtuuksia tehdä asioita hänen nimessään?” hän kysyi vastauksen sijasta. “Ihmiset antavat lupia itselleen, ja Jumalalla tai hänen Pojallaan ei ole siihen osaa eikä arpaa.”

Will pysyi vaiti. Edes hänen nopea käärmeen kielensä ei keksinyt tuolle perustelulle myrkyllistä vasta-argumenttia. Hän tarkkaili Hannibalin työskentelyä tämän häärätessä puisten antiikkikaappien luona. Jopa – tai ehkä etenkin – omalla reviirillään Hannibal liikkui sulavasti ja harkiten, ikään kuin joku olisi hetkenä minä hyvänsä voinut yllättää hänet. Kenties näin olikin; Will ei ollut vielä saanut kokonaiskuvaa elämästä sarjamurhaajana.

“Jos olisit kuka tahansa muu, varmistaisin, että veren näkeminen ei saa sinua voimaan pahoin”, Hannibal kertoi kaappien luota. “Onneksi olet säästänyt minulta kyseisen vaivan.”

“Ole hyvä”, Will kommentoi kuivasti. Hän ei ehtinyt kääntää katsettaan pois psykiatrista, kun tämä kääntyi kannoillaan ja harppoi takaisin tuolinsa luokse.

Hannibal katsoi häntä tietävästi. Kädessään hänellä oli kiiltävä puukko, koristeellinen ehtoollismalja sekä kovin kuivan näköinen pieni öylätti. Hän asetti maljan ja öylätin pöydälle ja ojensi puukon Willille terävä kärki itseään osoittaen. “Tänään voimme maksaa velkamme, Will.”

“Kumpikin meistä?” Will kysyi epäilevästi. Hannibal nyökkäsi. “En ole sinulle mitään velkaa.”

“Me voimme maksaa yhteiset velkamme”, Hannibal painotti ilman selitystä. Hän kääri vasemman hihansa ja vasta, kun ehtoollismalja oli taas hänen kädessään, Will tajusi mitä hänen oli tehtävä.

“Lupa vie siitä tyydytyksen tunteen”, Will pohti ääneen.

“Et voi olla tyytyväinen niin kauan kuin kävelen tämän maan päällä”, Hannibal totesi, “enkä aio antaa sinun tappaa minua. Tämä on sinulle tällä hetkellä parhain vaihtoehto.”

Will otti puukon vastaan. Sen pinta oli kylmä hänen kämmentään vasten. “Tällä hetkellä”, hän toisti.

“Polvillesi”, Hannibal käski yhtäkkiä. Will epäröi hetken, mutta muisti sitten nähneensä miten ehtoollinen toteutettiin. Hän laskeutui lattialle ja katsoi ylös kohdaten Hannibalin lävistävän katseen. Jo nyt tilanteessa oli jotain miltei sensuellia, mikä hermostutti Williä. He olivat kertoneet Alanalle sopineensa yhteiset rajansa, mutta tämä meni niidenkin tekaistujen rajojen tuntemattomalle puolelle. 

Hannibal otti öylätin sormiensa väliin. Oikean kätensä hän asetti Willin poskelle – hänen kosketuksensa oli petollisen hellä verrattuna kaikkeen siihen tuhoon, mitä hänen kätensä olivat aiheuttaneet. Hänen sormensa vaelsivat Willin leukaa pitkin ja kallistivat Willin päätä takakenoon. ”Tämä on Kristuksen ruumis”, Hannibal sanoi pehmeästi mutta virallisesti, “sinun puolestasi annettu.”

Will antoi Hannibalin painaa leivänpalan hänen kielelleen. Se tarttui kitalakeen ja kielen pohjaan, mutta sekään ei saanut Williä unohtamaan palavaa tunnetta, jonka Hannibal oli öylätin ohella asettanut Willin suuhun. Hän nielaisi syvään, eikä hänen täytynyt edes vilkaista ylöspäin tietääkseen, että Hannibal seurasi hänen jokaista liikettään kuin vaaniva leijona.

Hannibal venytti kätensä suoraksi. Willin valtasi hetkellinen halu pureutua kiinni hänen vaaleaan ihoonsa kynsin ja hampain. Sen sijaan hän kysyi: “Niin paljon kuin haluan?”

Hannibal hymyili vilpittömästi ja vastasi: “Sydämesi kyllyydestä.” Williä ei tarvinnut käskeä kahdesti. Hän otti kiinni Hannibalin käsivarresta ja käänteli sitä suuntaan ja toiseen. Hän tutki kättä ihohuokosia myöten hyvää valtimoa etsien. Hänen sormensa löysivät otollisen kohdan, jossa veri näytti virtaavan varsin tehokkaasti. Hän tunnusteli aluetta puukon kärjellä katsoen koko ajan Hannibalia. Miehen silmät katsoivat häntä nääntyneinä. 

Will antoi puukon terän upota pehmeään ihoon ja lipua hiljalleen alaspäin. Se leikkasi ihoa kuin pehmeää voita. Veri alkoi heti pulputa pinnalle, ja hieman epävakaalla otteella Hannibal asetti puoliksi viinillä täytetyn maljan verenvuodon alle. Hänen silmänsä olivat puoliksi kiinni niiden tavatessa Willin seuraavan kerran. Tuo kiistaton alistuneisuus sai Willin ajatukset kulkemaan tuhatta ja sataa.

Will tahrasi sormensa tällä rubiininpunaisella verellä ja katsoi, kun Hannibal viimein luovutti ja sulki silmänsä. Huokaus, joka karkasi Hannibalin aukinaisilta huulilta, yllätti Willin hetkellisesti. Hän nautti tästä. Se ei itsessään ollut odottamaton asia, mutta Will ei ollut odottanut, että hän ilmaisisi nautintonsa. Toisaalta ei ollut uutta, että Hannibalia kiinnosti Willin fantasiat hänen tappamisesta.

Willillä oli mielessä liikaa asioita, joita hän halusi tehdä. Yksi niistä oli erittäin itsekäs ja todennäköisesti yhtä vaarallinen: hän halusi kuulla tuon yllättävän äänen uudestaan. Lopulta hän kuitenkin päätyi painamaan koko kämmenensä viiltoa vasten ikään kuin anteeksipyyntönä jostain, jota hän ei ollut edes ennättänyt tehdä. “Jos vuodat kuiviin, kuka saattaa ehtoollisen loppuun?” hän kysyi selittämättömän hengästyneenä.

Hannibal avasi silmänsä hitaasti ja pakotti houreen häivät pois kasvoiltaan. “En antaisi kenenkään muun tehdä sitä”, hän lupasi. Hänen omistushalunsa ei ollut näemmä kadonnut minnekään. Hänen käsivartensa vuoti edelleen verta, mutta hän ei näyttänyt olevansa siitä millänsäkään, päinvastoin. Willin polvet olivat puutumaisillaan. Hannibal käsitteli maljaa varovasti tarttuessaan verisellä kädellä Willin leukaan ja kallistaessaan tämän päätä.

Hannibalin silmät näyttivät melkein yhtä punaisilta kuin veriviini hänen julistaessaan: “Tämä on Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.”